Hanki Oranssi on uusi musta – miksi Alankomaat on lasten suosikki
Oletko huomannut? Oransseja paitoja mustilla yksityiskohdilla näkyy yhä enemmän lasten jalkapallokentillä. Alankomaat. Ei joukkue, joka voittaa eniten. Mutta joukkue, jota lapset rakastavat. Miksi? Väri tietysti. Oranssi erottuu. Harmaalla jalkapallokentällä Suomessa ne ovat kuin liekki. Mutta myös pelaajien takia. Frenkie de Jong, joka kantaa palloa kuin se olisi liimattu kiinni. Virgil van Dijk, puolustaja, jonka ohi kukaan ei mene. Cody Gakpo, joka tekee maaleja kun niitä tarvitaan. He eivät ole maailman kuuluisimpia, mutta he ovat hyviä. Ja lapset pitävät siitä.
Poikani, yksitoista vuotta, on aina ollut Englannin fani. Hän piti Bellinghamista, hän piti Kanesta. Mutta sitten hän näki Alankomaat pelaavan EM-kisoissa. Hän näki heidän oranssit paitansa. "Isä, se väri on niin siisti", hän sanoi. Hän halusi alankomaalaisen paidan. Ei De Jongilla, vaan omalla nimellään. "En ole De Jong. Olen Eino." Tilasimme paidan. Ei alkuperäistä, koska hinta oli liian korkea. Mutta kun se saapui, hän puki sen päälle saman tien. Hänellä oli se koulussa seuraavana päivänä. Opettajat luulivat, että oli jokin teemapäivä. "Ei", hän sanoi. "Olen Alankomaat tänään."
Alankomailla on aina ollut hyviä pelaajia. Cruyff, van Basten, Bergkamp. Mutta lapset eivät tunne heitä. He tuntevat De Jongin. He tuntevat van Dijkin. He tuntevat Gakpon. Ja he tuntevat oranssin paidan. Se on erilainen. Se ei ole kuin kaikkien muiden. Lapset haluavat olla erilaisia.
Eräs äiti Helsingistä kertoi, että hänen poikansa, kahdeksan vuotta, sai alankomaalaisen paidan Gakpon nimellä. Hän oli nähnyt maalin, jossa Gakpo laukoi yläkulmaan. "Äiti, hän on niin siisti", hän sanoi. Kun paita saapui, hän puki sen päälle saman tien. Hän tanssi olohuoneessa. Hän ei halunnut ottaa sitä pois koko päivänä. Hän nukkui siinä. Hänellä oli se aamupalalla seuraavana aamuna. "Äiti, nyt olen Gakpo", hän sanoi.
Alankomaiden naisten maajoukkue on myös suosittu. Pelaajat kuten Lieke Martens ovat esikuvia. Tytöt näkevät heidät. He haluavat saman paidan. Ei erillistä "tyttöjen versiota". Saman oranssin. Samoilla yksityiskohdilla. Samalla ylpeydellä.
Eräs isä Turusta osti alankomaalaisen paidan tyttärelleen omalla nimellä. Tyttö pelaa itse jalkapalloa. Kun paita saapui, hän puki sen päälle ja meni peilin eteen. "Isä, nyt näytän oikealta pelaajalta", hän sanoi. Hänellä oli paita päällä koko kesäloman.
Alankomailla on jalkapallofilosofia. "Totaalivoetbal". Kaikki pelaavat, kaikki puolustavat, kaikki hyökkäävät. Lapset eivät ymmärrä filosofiaa, mutta he tuntevat sen. He tuntevat, että tämä joukkue on erityinen. Että he pelaavat ilolla. Ja kun heillä on oranssi paita, he tuntevat sen ilon myös.
Kun vanhemmat etsivät hakukoneella "Alankomaat Lapsille Pelipaidat", he eivät etsi luksusta. He etsivät lapsen iloa. Keinoa saada lapsi tuntemaan itsensä ainutlaatuiseksi. Lapset kasvavat. Paita, joka sopii nyt, on liian pieni muutaman kuukauden päästä. Ne kuluvat, ne repeytyvät, ne likaantuvat. Kalliin alkuperäispaitaan ostaminen joka kausi ei ole useimmille mahdollista.
Eräs äiti Oulusta osti alankomaalaisen paidan pojalleen hänen omalla nimellään. Poika ei ollut edes pyytänyt sitä. Hän häkeltyi. "Äiti, tämä on minun!" Hän puki sen päälle ja juoksi ulos. Hän pelasi tuntikausia. Kun hän palasi sisään, paita oli vihreä ruohosta, mutta hän hymyili. "Tein seitsemän maalia", hän sanoi. "Kaikki Alankomaille."
Alankomaat ei ole voittanut maailmanmestaruutta. He ovat olleet finaaleissa, he ovat olleet lähellä. Mutta lapset eivät välitä titteleistä. He välittävät väristä. Pelaajista. Tunteesta. Ja se tunne on oranssi.
Joten kun lapsesi pyytää oranssia paitaa – sano kyllä. Sinun ei tarvitse ostaa kalleinta. Lapsi iloitsee vähemmästäkin. Kun he pukevat sen oranssin paidan päälle, omalla nimellään tai Gakpolla, he eivät ole enää tavallisia lapsia. He ovat Alankomaissa. He ovat sankareita. Sillä hetkellä ei ole väliä, mistä paita on peräisin. Ainoa mikä merkitsee, on tunne. Ja se tunne on oranssi. Se on Alankomaiden. Mutta ennen kaikkea se on heidän.
